18.5.2026 – Esa Mangeloja, dosentti, KTT, YTM, TK, Jyväskylän yliopisto

Tuhansien järvien maamme on myös satojen kunnallisten uimahallien maa. Suomen luonnonmukaiset (runsaat, mutta villit) uimavesistöt on julkisin varoin rakennetussa ja ylläpidetyssä uimahallissa ”kesytetty” turvalliseen ja ennalta-arvattavaan muotoon. Se edustaa siten oivallisesti toisen maailmansodan jälkeistä suomalaisen hyvinvointivaltion rakennusprojektia sosialidemokraattisessa hengessä.

Juho Saari, Mika Pantzar, Sakari Taipale: Suomela – uimahalli yhteiskunnassa. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja nro 179. Liikuntatieteellinen seura, Helsinki 2025, 158 s. ISBN 978-952-5762-35-8

Yli puolet suomalaisista käy uimahallissa vähintään kerran vuodessa. ”Suomela – Uimahalli yhteiskunnassa” on sosiologinen tutkimus uimahallien monitahoisesta olemuksesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Kirjan mukaan uimahalli on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ilmentymä. Kuten kirjoittajat itse toteavat, kyseessä on laajahko essee uimahallin asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisen yhteiskunnan ominaispiirteiden ilmenemisestä uimahalleissa. Aiempaa tutkimusta uimahalleista on tehty Suomessa varsin vähän, joten on ilahduttavaa, että tämä aukko nyt ainakin osittain tulee täytetyksi.

Kirjan kirjoittajatrio koostuu kokeneista suomalaisista tutkijoista. Yhteiskuntapolitiikan professori (Jyväskylän yliopisto) Sakari Taipale, Helsingin yliopiston emeritus professori Mika Pantzar ja sosiaali- ja terveyspolitiikan professori (Tampereen yliopisto) Juho Saari muodostavat asiantuntevan kolmikon, joille sosiologian klassikot ja keskeiset kysymyksenasettelut ovat tuttuja. Kirjan lukujen otsikointi kuvaa hyvin siinä käsiteltäviä teemoja: Suomela pienoisyhteiskuntana, uimahalli yhteiskunnassa, yhteiskunta uimahallissa, havainnoitu Suomela, yhteenhiottu Suomela ja uiminen hyvinvointivaltiossa.

Suomalaisen uimahallin ideaalityypin erisnimeksi kirjoittajat ovat valinneet sanan ”Suomela”. Kirjoittajien mielestä valittu lempinimi on paitsi kohdettaan kuvaava, myös ”hauska”. Kirjan ja erityisesti ”Suomela” sanan huumoripitoisuudesta voinee olla montaa mieltä, ehkäpä se tosiaan on jonkun mielestä hauskakin (?). Termi ”Suomela” viittaa kotimaahamme, Suomeen, mutta assosiaatio voi johdattua lukijalle myös metsätyyppiin ”suo” tai järvissämme harjoitettavaan melomiseen. Lieneekö siinä syntynyt myös kirjoittajille alitajuntainen viittaus vesijuoksijoiden luonnehtimiseen sosiaalisena ryhmänä, joka altaassa (kirjassa olevan lainauksen mukaan) ”kelluu levälauttana”? Vai onko pohjoismainen uimahalli nähtävissä 1970-luvulla poliittista valtaa pitäneen sosialidemokratian parhaimpana hedelmänä, suomettuneena Suomelana? Termin ”Finnlandisierung” voitaisiin nähdä siten parhaiten realisoituvan uimahallien rakennusinnossa.

Kirjassa tarkastellaan suomalaisen hyvinvointivaltion ja suomalaisten sosiaalista käyttäytymistä maamme lukuisissa julkisin varoin ylläpidetyissä uimahalleissa. Nämä betonijärkäleet, usein sijoittuneina ostoskeskusten ja seurakuntatalojen lähimaastoon, toimivat tyyppiesimerkkeinä yhteisen hyvän kerrosten muodostumisesta ja sosiaalisten normistojen rakentumisesta ja sosiaalisista käytänteistä. Uimahalleissa erilaiset ihmiset ja kansanryhmät kohtaavat toisiaan, samalla sosiaalisesti hioutuvat ja hankautuvat yhteen. Kirjassa kuvataan kaikille uimahallin käyttäjille tuttuja sosiaalisia normeja, kuten hallissa juoksemiskielto ja uimapuvun pakollinen riisuminen suihkussa ja saunassa. Uimahalli todellakin toimii erinomaisena tyyppikuvana suomalaisesta pienoisyhteiskunnasta.

Kirjassa valotetaan hyvin uimahallin asemaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ilmentymänä. Kunnallinen uimahalli on lähinnä pohjoismainen ilmiö. Etelämpänä uimahallit ovat yleensä urheiluseurojen tai yksityisten yritysten ylläpitämiä. Maamme kuntakartan täyttäminen kunnallisilla uimahalleilla on tärkeä osa kansallista hyvinvointivaltion rakennusprojektia. Maassamme rakennettiin kaupunkeihin runsaasti maauimaloita 1950-luvulla, ja uimahallien rakentaminen käynnistyi 1960-luvulla. Eniten niitä rakennettiin 1970-luvulla (80 uimahallia ja 9 kylpylää), kun Veikkauksen tuotot (Lotto-peli lanseerattiin joulukuussa 1970) ja kuntien verotulojen nousu mahdollisti rakentamisbuumin. 2020-luvun puolivälissä Suomessa onkin jo yli 200 uimahallia ja yli 50 kylpylää.

Kirjassa ilahduttaa erityisesti runsas ja värikäs kuvitus. Kirjoittajat ovat keränneet runsaan kuvakavalkadin maamme eri puolilta. Tekstin tyylilaji vaihtelee kuivan asiatekstin ja lennokkaan jutustelun välillä. Kirjoittajat itse määrittelevät työnsä edustavan ”lyyristä sosiologiaa”, mikä onkin onnistunut luonnehdinta. Kirjassa kuvataan elävästi mm. saunan lauteilla käytävää dialogien kirjoa ja analysoidaan kokonaisen luvun verran uimahallin ohjekylttien sisäänrakennettuja merkityksiä ja viestejä. Erityisen hauskoja (ja osuvia) ovat kuvaukset miesten saunojen eläkeläisryhmistä, jotka tuntikausia kuluttavat joutoaikaansa ”parantamalla maailmaa” saunan löylyissä.

Tekstin teemat noudattavat kirjoittajatrion omia kiinnostuksen kohteita. Tämä on valitettavasti johtanut varsin rajoittuneeseen kuvaukseen uimahalleissa tapahtuvasta aktiviteettien kirjosta. Vesijuoksusta, tietokoneavusteisesta vesijumpasta ja vauvauinnista on kirjassa runsaasti kuvauksia, mutta kilpauinti on tyystin sivuutettu. Samoin lukuisat muut lajit, kuten vesipallo, taitouinti, uimahypyt, sukellus, kajakkipoolo, räpyläuinti, uppopallo, jne. olisivat ansainneet ainakin pienen osuuden sivutilasta. Nämä kohtuullisen merkittäviäkin harrastajajoukkoja keräävät lajit on sivuutettu. Sen sijaan varsin kummalliselta tuntuu tässä yhteydessä lukea usean kappaleen verran sauvakävelyn kehityksestä.

Uimahallit ovat olleet viime aikoina muutenkin esillä mediassa. Suomen Kuvalehti julkaisi laajan artikkelin ”Suihkuseurapiirit” (SK, 8.2.2026), jossa tähänkin kirjaan viitattiin. ”Liikunta & Tiede” lehteen Elina Grundström on kirjoittanut tästä kirjasta kirja-arvostelun otsikolla: ”Kansa ui, miesprofessorit pohdiskelevat”. (Liikunta & Tiede, 1/2026, s.76.). Grundström olisi kaivannut kirjaan enemmän tarkasteltavien teemojen moninaisuutta, muun muassa nais- ja sukupuolentutkimuksen näkökulmaa. Hän moittii lisäksi kirjan sisältävän paljon toistoa ja itsestäänselvyyksiä. Grundströmin kritiikkiin on pakko yhtyä, teksti pomppii aiheesta toiseen sekavasti. Tekstiä on yritetty jaotella selkeästi teemoittain ”uimahalli yhteiskunnassa” ja ”yhteiskunta uimahallissa” mutta tekstissä on paljon toistoa ja päällekkäisyyksiä. Kolmen kirjoittajan tekstien yhteensovittaminen on luonnollisesti haastavaa. Koko teoksen altaanpohjassa kahlattuaan on lukija kuitenkin saanut hyvän kuvan ”Suomelan” merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa.

18.5.2026 – Seppo Martiskainen, VTM

Aikana, jolloin vähäisistäkin urheilusaavutuksista ja suurista tavoitteista unelmoivista nykyvuosien kilpaurheilijoista laaditaan elämäkertakirjoja, on syytä toistaa se sama ohje tai neuvo, jonka jollakin ulkomaisella kisamatkalla annoin kolmiloikkamestarillemme Heikki Hervalle: jokainen olympiavoittaja on ansainnut oman kirjansa elämästään ja saavutuksistaan.

Johanna Hasu: Hypäten maailmalle, hiihtäen kotiin – HEIKKI HASU. Reuna Publishing House Oy, Myllykoski 2026, 383 s. ISBN 978-952-355-305-7

Heikki Hasun (1926–2025) seitsemän huippu-urheiluvuotta kestäneen urheilu-uran saavutukset eivät olleet vähäiset, mutta hän ei niistä kovin suurta numeroa tehnyt. Johanna Hasu (Heikki Hasun miniä) toteaa, että ”Heikin elämäntyön merkitys on paljon urheilu-uraa laajempi. Jo se, että hän toimitti sotilaspoikana viestejä hiihtäen Myllykoskelta Inkeroisiin ja teki osansa kodin töistä muiden miesten ollessa rintamalla, oli yksi osa taistelusta Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi … Hänen urheilusaavutuksensa ovat nostaneet osaltaan suomalaisten itsetuntoa, ja ainakin paikallisesti ihmiset olivat ylpeitä oman kylän pojan menestyksestä.” (s. 362)

Heikki Hasu syntyi urheilullisesti kannustavaan perheeseen, sillä Vihtori-isä oli paikallisen urheiluseuran puheenjohtaja ja kilpaurheilija itsekin. Myös äiti Helena kilpaili sekä hiihdossa että urheilussa. Nuoren Heikin harrastukset olivat moninaiset, liikunnasta musiikkiin. Henkisistä kyvyistä kertoo puolestaan jälkimaailmalle kirjassa esitetty erinomainen koulutodistus. Ennen muuta – ”sydämeltään”, kuten kirjan tekijä toteaa – Heikki Hasu oli maanviljelijä, vuodesta 1651 saman suvun hallussa olleen tilan tuleva isäntä, järjestyksessä 11:s.

Nuoren Heikki Hasun nopeaa nousua kahdessa vuodessa lähes omin avuin kansainvälisestä tuntemattomuudesta yhdistetyn, perinteisen olympialajin, olympiavoittajaksi voi vain ihmetellä. Vuonna 1946 Hasu oli ollut nuorten SM-kisoissa vasta lajin kuudes, eikä vuoden 1948 tammikuun hiihtotuloksetkaan viitanneet siihen, mitä St. Moritzissa tapahtui. Jostakin syystä kaikki vain loksahti kohdalleen. Ne kilpakumppanit, jotka olivat vielä tammikuussa pystyneet kilpailemaan tasapäisesti hiihtoladulla Hasun kanssa, hävisivät olympiakisojen hiihtoladulla minuuttikaupalla. Heikki Hasun hiihtovauhti oli niin kovaa, että hän oli paitsi ylivoimainen yhdistetyn kilpailun hiihtäjä myös lähellä olympiamitalia erikoismiesten joukossa (neljäs).

St. Moritzin olympiakisat ei ollut Heikki Hasun ensimmäinen ulkomaanmatka, vaan se suuntautui Sundsvalliin Ruotsiin jo vuonna 1947. Valmennusjohdon evästys elintarvikkeita säännöstelevästä Suomesta lähteneille urheilijoille oli poikkeuksellinen: Älkää syökö liikaa.

Vaikein voitettava Heikki Hasulle oli ns. Kuninkaan kannu (Kongepokalen), Holmenkollenin kisojen yhdistetyn voittajalle annettava palkintopokaali. Vuonna 1953, sen kuudennella yrityskerralla voitettuaan ja tavattuaan kovan kilpakumppaninsa ja ystävänsä Simon Slåttvikin opastamana kruununprinssi Olavin kuninkaallisessa aitiossa, hän oli valmis luopumaan urheilu-urastaan.

Sitä ennen hän oli voittanut yhdistetyssä olympiakultaa ja -hopeaa, kerran maailmanmestaruuden sekä viestinhiihdossa olympiakultaa ja MM-hopeaa, voittanut yhteensä kuusi SM-kultaa, viisi kertaa Salpausselällä ja kuudesti Ounasvaaralla sekä kahdesti Svenska Skidspelen kisoissa Sundsvallissa ja Falunissa. Näistä kaikista Johanna Hasu kertoo kirjassaan olennaisen. Varsinkin matka lumen puutteesta kärsivään Yhdysvaltoihin Lake Placidin MM-kisoihin vuonna 1950 tuo uutta mielenkiintoista tietoa tapahtumasta.

Heikki Hasu oli ahkera harjoittelija. Käveltyään päivän kyntöhevosen perässä Hasu saattoi juosta sen päälle vielä 20 kilometrin juoksulenkin. ”Heikki juoksi mäkiä ylös omien sanojensa mukaan tukehtumiseen asti. Sitten hän jatkoi kävelyä niin kauan, että pystyi taas juoksemaan.” Myös hiihtoharjoittelu oli vaativaa, periaatteena kuitenkin se, että harjoittelu ei silti ollut kuolemanvakavaa puurtamista. Ulkopuolisille ihmettelijöille työpäivän päätteeksi tehdyistä pitkistä juoksu- tai hiihtolenkeistä Hasu tyytyi vain toteamaan, että ”pitihän siellä käydä katsomassa, olivatko [kääntöpaikan] tienviitat paikoillaan”. (s. 186–188)

Mäkihyppytaitoja Hasu hioi uransa alkuvuosina kotimäessä, jossa pisimmät hypyt kantoivat noin 30–40 metriä. Tuntumaa kovavauhtiseen hyppäämiseen ja vaadittavaan telemark-alastuloon Hasu hankki omalaatuisella tavalla. Siitä kertoo Johanna Hasu seuraavasti: ”Talvisin Heikki harjoitteli myös niin, että kannusti hevosen täyteen vauhtiin ja seisoi itse kiikkerässä reessä. Siinä hän sitten itse päättämänsä merkin kohdalla ponnisti ylöspäin ja pyrki tekemään telemark-tyylisen alastulon liikkuvaan rekeen.” (s. 191)

***

Tietokirjan kirjoittamisella on omat haasteensa. On ”miljoona” faktaa, jotka pitäisi tietää tai hankkia tieto jostakin – ja sen jälkeen vielä tarkistaa kirjoitettu teksti useampaan kertaan, sillä kirjoittamistyössäkään kaikki päivät eivät ole yhtä helppoja kuten ei hiihtäjälläkään tai mäkihyppääjällä. Joskus suksi ei luista tai lipsuu taaksepäin, eikä jokainen ponnistus osuu kohdalleen, kuten ei aina kirjoitustyössäkään.

Johanna Hasu tunnistaa tämän tilanteen ulkopuolisesta avustuksesta kiittäessään: ”Kaikki kirjaan jääneet virheet ovat omiani”. Tässä niistä muutamia esimerkkejä: Talvisodan lentäjäsankari ei ollut Jarmo Sarvanto (s. 52), vaan Jorma Sarvanto; Olympiakomitean pääsihteeri ei ollut Heikki Hara (s. 81 ja 103), vaan tuleva kansaedustaja Erkki Hara; Sirkka Polkunen ei ollut Oslon kisoissa neljäs (s. 153), vaan viides; Veikko Hakulinen ei voittanut Oslossa vuonna 1952 kahta kultaa (s. 154), vaan ainoastaan 50 km. Harmillisin ohilaukaus on tieto Holmenkollenin kisoista 1949, jossa yhdistetyn ja mäkihypyn asiat ovat menneet perusteellisesti sekaisin.

Hasun poliittisen uran kohdalla kömmähdyksiin kuuluvat ainakin tieto Urho Kekkosen presidenttikausien vuosista 1956–1982 (s. 281, p. o. 1956–1981) ja maininta Heikki Hasun jäsenyydestä perintölakivaliokunnassa (s. 293, p. o. joko perustuslakivaliokunnassa tai jossakin perintöasioita selvittäneessä toimikunnassa).

***

Onnistuneesti Johanna Hasu kuvaa Heikki Hasun elämän tärkeät urheilutapahtumat ja niihin valmistautumisen autenttisin tekstein. Niissä monissa lainataan Heikki Hasun itsensä kertomia tai kirjoittamia kyseisen ajan asioita ja tarinoita. ”Halusin kirjoittaa tämän kirjan niin, että legendan takaa tulee esiin oikea ihminen. Meidän Heikki”, kirjoittaja toteaa. (s. 8)

Oikean ihmisen elämään kuuluu muutakin kuin urheilu ja kilpaileminen. Kirjan sisällöstä vajaa puolet kuvaa urheiluun liittyviä asioita. Oma osansa kirjassa kuvattua Heikki Hasun elämää olivat päivittäisen maatalon töiden ohella politiikka, yhteiskunnallinen toiminta ja oma perhe. Politiikassa Heikki Hasu oli kolme kertaa Tasavallan presidentin valitsijamiehenä, kahteen otteeseen kansanedustajana sekä useita vuosia Sippolan ja Anjalankosken kunnallispolitiikassa. Yhteiskunnallista sarkaa riitti kynnettäväksi kotitilan ulkopuolellakin, mm. Maaseudun Nuorten Liiton puheenjohtajana sekä paikallisen osuuskaupan ja säästöpankin hallintoelimissä.

Kirjoittajan mukaan perhe oli Heikki Hasulle tärkeä. Vaimo Marjatta, kolme lasta, seitsemän lastenlasta ja 11 jäsentä seuraava sukupolvea, pitivät olympiasankarin elämässä kiinni viimeisiin vuosiin saakka.

***

Johanna Hasun kirja Heikki Hasusta on lämminhenkinen kertomus miehestä, joka ei tehnyt itsestään tärkeää eikä jokaisen tapaamisen keskipistettä, vaikka hän olikin oman lähipiirinsä ja osin koko Suomen sankari ja julkkis. Samalla kirja on 100 vuotta kestävä aikamatka Suomen historiaan eli aikaan, jolloin tätä maata rakennettiin nykyisin horjahtelevaksi hyvinvointivaltioksi ja jolloin sitä puolustettiin ulkoisia uhkia vastaan. Urheilu ja varsinkin kilpaurheilu kuuluivat mukaan siihen aikakauteen – menneeseen aikaan, jolloin Suomi oli urheilun suurvalta.

Näissä kaikissa riennoissa Heikki Hasu oli mukana merkittävällä henkilökohtaisella osuudellaan. Heikki Hasu kuoli 5.4.2025, sen hetken vanhimpana suomalaisena olympiavoittajana.