18.5.2026 – Seppo Martiskainen, VTM
Aikana, jolloin vähäisistäkin urheilusaavutuksista ja suurista tavoitteista unelmoivista nykyvuosien kilpaurheilijoista laaditaan elämäkertakirjoja, on syytä toistaa se sama ohje tai neuvo, jonka jollakin ulkomaisella kisamatkalla annoin kolmiloikkamestarillemme Heikki Hervalle: jokainen olympiavoittaja on ansainnut oman kirjansa elämästään ja saavutuksistaan.
Johanna Hasu: Hypäten maailmalle, hiihtäen kotiin – HEIKKI HASU. Reuna Publishing House Oy, Myllykoski 2026, 383 s. ISBN 978-952-355-305-7
Heikki Hasun (1926–2025) seitsemän huippu-urheiluvuotta kestäneen urheilu-uran saavutukset eivät olleet vähäiset, mutta hän ei niistä kovin suurta numeroa tehnyt. Johanna Hasu (Heikki Hasun miniä) toteaa, että ”Heikin elämäntyön merkitys on paljon urheilu-uraa laajempi. Jo se, että hän toimitti sotilaspoikana viestejä hiihtäen Myllykoskelta Inkeroisiin ja teki osansa kodin töistä muiden miesten ollessa rintamalla, oli yksi osa taistelusta Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi … Hänen urheilusaavutuksensa ovat nostaneet osaltaan suomalaisten itsetuntoa, ja ainakin paikallisesti ihmiset olivat ylpeitä oman kylän pojan menestyksestä.” (s. 362)
Heikki Hasu syntyi urheilullisesti kannustavaan perheeseen, sillä Vihtori-isä oli paikallisen urheiluseuran puheenjohtaja ja kilpaurheilija itsekin. Myös äiti Helena kilpaili sekä hiihdossa että urheilussa. Nuoren Heikin harrastukset olivat moninaiset, liikunnasta musiikkiin. Henkisistä kyvyistä kertoo puolestaan jälkimaailmalle kirjassa esitetty erinomainen koulutodistus. Ennen muuta – ”sydämeltään”, kuten kirjan tekijä toteaa – Heikki Hasu oli maanviljelijä, vuodesta 1651 saman suvun hallussa olleen tilan tuleva isäntä, järjestyksessä 11:s.
Nuoren Heikki Hasun nopeaa nousua kahdessa vuodessa lähes omin avuin kansainvälisestä tuntemattomuudesta yhdistetyn, perinteisen olympialajin, olympiavoittajaksi voi vain ihmetellä. Vuonna 1946 Hasu oli ollut nuorten SM-kisoissa vasta lajin kuudes, eikä vuoden 1948 tammikuun hiihtotuloksetkaan viitanneet siihen, mitä St. Moritzissa tapahtui. Jostakin syystä kaikki vain loksahti kohdalleen. Ne kilpakumppanit, jotka olivat vielä tammikuussa pystyneet kilpailemaan tasapäisesti hiihtoladulla Hasun kanssa, hävisivät olympiakisojen hiihtoladulla minuuttikaupalla. Heikki Hasun hiihtovauhti oli niin kovaa, että hän oli paitsi ylivoimainen yhdistetyn kilpailun hiihtäjä myös lähellä olympiamitalia erikoismiesten joukossa (neljäs).
St. Moritzin olympiakisat ei ollut Heikki Hasun ensimmäinen ulkomaanmatka, vaan se suuntautui Sundsvalliin Ruotsiin jo vuonna 1947. Valmennusjohdon evästys elintarvikkeita säännöstelevästä Suomesta lähteneille urheilijoille oli poikkeuksellinen: Älkää syökö liikaa.
Vaikein voitettava Heikki Hasulle oli ns. Kuninkaan kannu (Kongepokalen), Holmenkollenin kisojen yhdistetyn voittajalle annettava palkintopokaali. Vuonna 1953, sen kuudennella yrityskerralla voitettuaan ja tavattuaan kovan kilpakumppaninsa ja ystävänsä Simon Slåttvikin opastamana kruununprinssi Olavin kuninkaallisessa aitiossa, hän oli valmis luopumaan urheilu-urastaan.
Sitä ennen hän oli voittanut yhdistetyssä olympiakultaa ja -hopeaa, kerran maailmanmestaruuden sekä viestinhiihdossa olympiakultaa ja MM-hopeaa, voittanut yhteensä kuusi SM-kultaa, viisi kertaa Salpausselällä ja kuudesti Ounasvaaralla sekä kahdesti Svenska Skidspelen kisoissa Sundsvallissa ja Falunissa. Näistä kaikista Johanna Hasu kertoo kirjassaan olennaisen. Varsinkin matka lumen puutteesta kärsivään Yhdysvaltoihin Lake Placidin MM-kisoihin vuonna 1950 tuo uutta mielenkiintoista tietoa tapahtumasta.
Heikki Hasu oli ahkera harjoittelija. Käveltyään päivän kyntöhevosen perässä Hasu saattoi juosta sen päälle vielä 20 kilometrin juoksulenkin. ”Heikki juoksi mäkiä ylös omien sanojensa mukaan tukehtumiseen asti. Sitten hän jatkoi kävelyä niin kauan, että pystyi taas juoksemaan.” Myös hiihtoharjoittelu oli vaativaa, periaatteena kuitenkin se, että harjoittelu ei silti ollut kuolemanvakavaa puurtamista. Ulkopuolisille ihmettelijöille työpäivän päätteeksi tehdyistä pitkistä juoksu- tai hiihtolenkeistä Hasu tyytyi vain toteamaan, että ”pitihän siellä käydä katsomassa, olivatko [kääntöpaikan] tienviitat paikoillaan”. (s. 186–188)
Mäkihyppytaitoja Hasu hioi uransa alkuvuosina kotimäessä, jossa pisimmät hypyt kantoivat noin 30–40 metriä. Tuntumaa kovavauhtiseen hyppäämiseen ja vaadittavaan telemark-alastuloon Hasu hankki omalaatuisella tavalla. Siitä kertoo Johanna Hasu seuraavasti: ”Talvisin Heikki harjoitteli myös niin, että kannusti hevosen täyteen vauhtiin ja seisoi itse kiikkerässä reessä. Siinä hän sitten itse päättämänsä merkin kohdalla ponnisti ylöspäin ja pyrki tekemään telemark-tyylisen alastulon liikkuvaan rekeen.” (s. 191)
***
Tietokirjan kirjoittamisella on omat haasteensa. On ”miljoona” faktaa, jotka pitäisi tietää tai hankkia tieto jostakin – ja sen jälkeen vielä tarkistaa kirjoitettu teksti useampaan kertaan, sillä kirjoittamistyössäkään kaikki päivät eivät ole yhtä helppoja kuten ei hiihtäjälläkään tai mäkihyppääjällä. Joskus suksi ei luista tai lipsuu taaksepäin, eikä jokainen ponnistus osuu kohdalleen, kuten ei aina kirjoitustyössäkään.
Johanna Hasu tunnistaa tämän tilanteen ulkopuolisesta avustuksesta kiittäessään: ”Kaikki kirjaan jääneet virheet ovat omiani”. Tässä niistä muutamia esimerkkejä: Talvisodan lentäjäsankari ei ollut Jarmo Sarvanto (s. 52), vaan Jorma Sarvanto; Olympiakomitean pääsihteeri ei ollut Heikki Hara (s. 81 ja 103), vaan tuleva kansaedustaja Erkki Hara; Sirkka Polkunen ei ollut Oslon kisoissa neljäs (s. 153), vaan viides; Veikko Hakulinen ei voittanut Oslossa vuonna 1952 kahta kultaa (s. 154), vaan ainoastaan 50 km. Harmillisin ohilaukaus on tieto Holmenkollenin kisoista 1949, jossa yhdistetyn ja mäkihypyn asiat ovat menneet perusteellisesti sekaisin.
Hasun poliittisen uran kohdalla kömmähdyksiin kuuluvat ainakin tieto Urho Kekkosen presidenttikausien vuosista 1956–1982 (s. 281, p. o. 1956–1981) ja maininta Heikki Hasun jäsenyydestä perintölakivaliokunnassa (s. 293, p. o. joko perustuslakivaliokunnassa tai jossakin perintöasioita selvittäneessä toimikunnassa).
***
Onnistuneesti Johanna Hasu kuvaa Heikki Hasun elämän tärkeät urheilutapahtumat ja niihin valmistautumisen autenttisin tekstein. Niissä monissa lainataan Heikki Hasun itsensä kertomia tai kirjoittamia kyseisen ajan asioita ja tarinoita. ”Halusin kirjoittaa tämän kirjan niin, että legendan takaa tulee esiin oikea ihminen. Meidän Heikki”, kirjoittaja toteaa. (s. 8)
Oikean ihmisen elämään kuuluu muutakin kuin urheilu ja kilpaileminen. Kirjan sisällöstä vajaa puolet kuvaa urheiluun liittyviä asioita. Oma osansa kirjassa kuvattua Heikki Hasun elämää olivat päivittäisen maatalon töiden ohella politiikka, yhteiskunnallinen toiminta ja oma perhe. Politiikassa Heikki Hasu oli kolme kertaa Tasavallan presidentin valitsijamiehenä, kahteen otteeseen kansanedustajana sekä useita vuosia Sippolan ja Anjalankosken kunnallispolitiikassa. Yhteiskunnallista sarkaa riitti kynnettäväksi kotitilan ulkopuolellakin, mm. Maaseudun Nuorten Liiton puheenjohtajana sekä paikallisen osuuskaupan ja säästöpankin hallintoelimissä.
Kirjoittajan mukaan perhe oli Heikki Hasulle tärkeä. Vaimo Marjatta, kolme lasta, seitsemän lastenlasta ja 11 jäsentä seuraava sukupolvea, pitivät olympiasankarin elämässä kiinni viimeisiin vuosiin saakka.
***
Johanna Hasun kirja Heikki Hasusta on lämminhenkinen kertomus miehestä, joka ei tehnyt itsestään tärkeää eikä jokaisen tapaamisen keskipistettä, vaikka hän olikin oman lähipiirinsä ja osin koko Suomen sankari ja julkkis. Samalla kirja on 100 vuotta kestävä aikamatka Suomen historiaan eli aikaan, jolloin tätä maata rakennettiin nykyisin horjahtelevaksi hyvinvointivaltioksi ja jolloin sitä puolustettiin ulkoisia uhkia vastaan. Urheilu ja varsinkin kilpaurheilu kuuluivat mukaan siihen aikakauteen – menneeseen aikaan, jolloin Suomi oli urheilun suurvalta.
Näissä kaikissa riennoissa Heikki Hasu oli mukana merkittävällä henkilökohtaisella osuudellaan. Heikki Hasu kuoli 5.4.2025, sen hetken vanhimpana suomalaisena olympiavoittajana.