Pitkäaikainen urheiluvaikuttaja Esko Ranto on kirjoittanut muistelmateoksen suomalaisesta liikuntapolitiikasta, jossa hän kuvaa suomalaisen liikuntapolitiikan vauhdikkaita vuosia. Tässä artikkelissa Ranto avaa kirjan taustoja seuraavasti.
*
Olen kirjoittanut kirjan suomalaisesta liikuntapolitiikasta vuosina 1980-1998. Perusteluna tälle kirjahankkeelle oli, että noina vuosina Suomen liikuntapolitiikka oli poikkeuksellisen vauhdikasta ja täynnä tapahtumia. Lähimainkaan kaikkea noista vuosista ei ole aiemmin kerrottu. Lisäksi noista vuosista on jäänyt runsaasti pysyvää perintöä suomalaiseen liikuntapolitiikkaan, mikä on syytä tuoda esille.
Olin sisäpiiriläisenä tekemässä ja todistamassa viime vuosituhannen lopun liikuntapolitiikkaa mm. TUL:n osastopäällikkönä, Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n tutkimus- ja kehityspäällikkönä sekä Helsingin kaupungin liikuntajohtajana. Lisäksi minulla oli lukuisia luottamustehtäviä mm. olympiakomiteassa ja TUL:ssa. Siksi näkökulmani ja tulkintani kirjassa on henkilökohtainen ja se perustuu suurelta osin omiin muistiinpanoihini, kalenterimerkintöihini ja muistikuviini.
1980-luku oli Suomessa vahvojen urheilun keskusjärjestöjen vuosikymmen. Liikuntalain voimaantulo vuoden 1980 alusta lukien vahvisti entisestään erityisesti SVUL:n ja TUL:n asemaa. Nämä kaksi järjestöä johtivatkin suvereenisti Suomen liikuntapolitiikkaa koko vuosikymmenen ajan. Niiden kesken vallitsi myös hyvä yhteistyö, jota tehtiin keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiirissä. Molemmilla oli myös vahvat piiriorganisaatiot ja hyvin suorat yhteydet poliittisiin päättäjiin. Keskusjärjestöt onnistuivat suurelta osin integroimaan myös uudet lajit toimintansa piiriin. Molemmilla oli myös omat nuorisoprojektinsa ja -ohjelmansa, jotka uudistivat suomalaista liikuntakulttuuria merkittävällä tavalla. Vuosikymmen huipentui TUL:n liittojuhliin 1989 ja SVUL:n suurkisoihin 1990. Keskusjärjestöjen juoksu näytti vuosikymmenen vaihtuessa erityisen komealta.
Aivan 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa SVUL:n ja TUL:n yhteistyön tielle alkoi ilmaantua synkempiä pilviä. TUL:n urheilumenestyksen huomattava kohentuminen alkoi hermostuttaa joitakin SVUL:n päättäjiä. Vuosikymmenen vaihteessa SVUL:n puheenjohtaja Jukka Uunila nosti näyttävästi taas esille vaatimuksen valtakunnanliitosta osana omaa puheenjohtajakampanjaansa. SVUL irtisanoi yhteistyön runkosopimuksen TUL:n kanssa ja TUL vastasi osaltaan tarjoamalla lajiliitoille ns. yhteisöjäsenmallia, johon osa lajiliitoista myös tarttui. Tämä hermostutti SVUL:n johtoa, jota alkoivat painaa myös SVUL:n jättimäiset talousmurheet. Kun maahan vielä vuoden 1991 eduskuntavaalien seurauksena syntyi porvarihallitus, oli katettu maaperä järjestörakenteen uudistamishankkeelle, johon lähdettiin hyvin riitaisissa tunnelmissa.
Vuosina 1991-1993 toteutettu urheilun järjestörakenneuudistus oli repivä prosessi, joka vei suomalaisen urheiluväen pahasti maitohaloille ja täydellisesti rikkoi aiemman hyvän yhteistyökulttuurin. Maaliin kuitenkin jotenkin päästiin. Prosessin tärkein lopputulos oli, että kaikki seurat kuuluivat uudistuksen jälkeen lajiliittoihin, joilla puolestaan ei enää ollut entisenkaltaista keskusjärjestösidosta SVUL:oon, joka käytännössä lopetti toimintansa talousongelmien takia. Lisäksi perustettiin uusi liikuntajärjestöjen yhteinen edunvalvontaorganisaatio Suomen Liikunta ja Urheilu ry SLU. Myös liikunnan aluerakenne meni uusiksi ja syntyi kahdeksan alueellista yhteistoimintaorganisaatiota. TUL jatkoi toimintaansa muutoin entiseen tapaan, mutta ylimmän tason huippu-urheilu siirtyi kokonaan lajiliittojen hoidettavaksi. TUL liittyi myös SLU:n jäseneksi, mutta toimintansa käytännössä lopettanut SVUL ei.
Pihtisynnytyksestä huolimatta SLU oli elinkelpoinen lapsi ja monella tapaa hyvin toiminut verkostomainen organisaatio, joka olisi kannattanut säilyttää pitkään. SLU joutui kuitenkin varsin pian murentamispyrkimysten kohteeksi. Suomalaisella urheiluväellä ei ollut malttia rakentaa uutta yhteisöä yhteisesti sovitulta pohjalta. Ensimmäisenä murtui uusi aluerakenne. 1990-luvun lopulta alkoikin suomalaisessa liikuntaelämässä jatkuva organisaatiomuutosten kierre, joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Tyypillistä tuolle kierteelle on ollut, että uusi rakenne on aina ollut edellistä huonompi. Samalla on käyty taistelua vallasta, jota ei oikeasti taida olla edes olemassa. Lisäksi on menetetty paljon arvokkaita toimijoita kuten Nuori Suomi ja Suomen Kuntourheiluliitto. 1990-luvun lopulta käynnistyikin vallan uusjako suomalaisessa liikuntakulttuurissa. Siinä uusjaossa järjestöt eivät enää ole paalupaikalla.
1990-luvun loppupuoliskolla syntyneessä vallan tyhjiössä kunnat ja erityisesti suuret kaupungit osoittivat suuren merkityksensä liikuntapolitiikassa ja kansalaisten liikuntaedellytysten turvaamisessa. Kunnat osoittautuivat liikunnan tärkeimmäksi resurssiksi ja näin tulisi olla myös jatkossa ja siihen tarvitaan elinkelpoinen kuntarakenne.
1990-luvun jälkipuoliskolla lajiliittojen itsekkyys lisääntyi ja suurelta osin rahan innoittamana. Tämä näkyi esimerkiksi kaupallisina televisiointisopimuksina ja kohtuuttoman yksisilmäisinä liikuntapaikkavaatimuksina etenkin suurten joukkuelajien taholta. Tämä huono kehitys on jatkunut näihin päiviin saakka.
1990-luvun lopulla liikuntajärjestöt joutuivat sopeutumaan uusiin yhteiskunnallisiin pelisääntöihin esimerkiksi verotuksen ja kilpailulainsäädännön osalta. Myös liikuntaelämän naisten näkökulmasta heikko tasa-arvotilanne alkoi nousta esiin.
Aivan 1990-luvun lopussa hanke hakea vuoden 2006 talviolympialaisia yhdisti suomalaista urheiluväkeä ja sai aikaan jopa pienoisen innostuksen ilmapiirin muutoin pikkuisen ankean 1990-luvun päätteeksi. Kisoja ei kuitenkaan saatu.
Keskeinen johtopäätös 1990-luvun liikuntapolitiikasta on järjestöjen osalta se, että vuosikymmenen alussa sovitusta uudesta rakenteesta olisi kannattanut pitää kiinni ja sitä olisi pitänyt jaksaa kehittää saman keskinäisen arvostuksen ja kunnioituksen ilmapiirissä, jossa 1980-luvulla oli toimittu. Liikunnan järjestötoiminnan osalta kannattaisi toteuttaa kahta periaatetta. Silloin kun on kyse huippu-urheilusta kannattaa voimavaroja keskittää ja hakea kansainvälisesti mahdollisimman kilpailukykyisiä ratkaisuja. Mutta silloin kun on kyse kansalaisten liikuttamisesta, kannattaa ylläpitää mahdollisimman monipuolista ja laaja-alaista liikuntajärjestöverkkoa, joka kuitenkin toimii verkostomaisesti.
Toinen tärkeä johtopäätös 1990-luvun pohjalta on se, että kunnat tulisi säilyttää tavallisten kansalaisten liikuntaedellytysten luomisessa tärkeimpänä resurssina. Kuntien tulee ensisijaisesti rakentaa ja ylläpitää liikuntapaikat Suomessa ja vastata seurojen avustamisesta. Tämä taas edellyttää sellaista kuntarakennetta, että kaikki kunnat kykenevät näistä tehtävistä huolehtimaan.
Valtiolla pitää olla laaja-alainen liikuntapoliittinen näkemys, jonka ydintavoitteena on kansalaisten liikunta-aktiivisuuden lisääminen hyvin moninaisella keinovalikoimalla. Valtion on myös huolehdittava siitä, että liikuntaa hoidetaan kaikella tavalla samojen eettisesti kestävien toimintaperiaatteiden mukaisesti kuin asioita yhteiskunnassa yleensäkin. Myös kansainväliset urheiluorganisaatiot tulisi saada toimimaan eettisesti kestävämmällä tavalla. Tältä osin tarvitaan aktiivista otetta EU:lta ja sen toimivaltaakin suhteessa kv. urheilujärjestöihin olisi tarvittaessa lisättävä.
1980-luku ja 1990-luku olivat liikuntapolitiikan vauhdikkaita vuosikymmeniä, joiden perintö näkyy vieläkin. Aivan kaikilta osin se perintö ei ollut hyvä. Positiivista perintökin toki paljon on. Yksi tällainen hyvä perintö pohjautuu 1980-luvulla ja 1990-luvulla huomattavasti lisääntyneeseen liikuntaan liittyneeseen tutkimukseen, joka merkittävästi lisäsi tietoutta liikunnan ja kansalaistoiminnan merkityksestä.