7.10.2026 – Seppo Martiskainen, VTM

”Epäonnistuminen sijoittajien varojen hoitamisessa tuotti tuskaa. Omat säästöt olivat hävinneet ja asiakkaat kaikkosivat … Se on hetki, jossa hallinnan illuusio riisutaan pois.” Näin pelkistää Janne Villa Samppa Lajusesta kirjoittamansa kirjan Kriittinen piste esipuheessa kohdehenkilönsä kriittisistä pisteistä kaikkein kriittisimmän: The Marina Hotel -hankkeen luhistumisen.

Samppa Lajunen: Kriittinen piste. Kirjoittanut Janne Villa yhteistyössä Samppa Lajusen kanssa, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2026, 270 s. – ISBN 978-951-1-54402-9

Mäkihypyssä kriittinen piste on tarkkaan tiedossa, vaikka ei se kaikkien mäkien kohdalla kovin kriittinen olekaan. Senkin yli voi hypätä, kunhan tietää, että sen takana alkavat metrit, joille laskeutuminen sukset jalassa on vaaran paikka. Se voi uhata koko uran jatkoa ja merkitä lukuisten harjoitteluvuosien nostattamien unelmien haihtumista taivaan tuuliin. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla vakava loukkaantuminen; kuolemiakin on koettu – Suomessakin.

Myös liike-elämässä on riskejä ja kriittisiä pisteitä. Ne Samppa Lajunen sai kokea viimeistään 10.3.2025 karvaammin kuin minkään pettymyksen urheilu-urallaan. Uudella yrityksellä on tavoite saavuttaa tilanne, jossa vuosien ponnistelujen jälkeen yritys alkaa tuottaa voittoa. Riskinä on, ettei tuota kriittistä pistettä saavuteta. ”Kun ihminen kohtaa oman kriittisen pisteensä, hän ei voi kiertää kysymystä, mitä jää jäljelle? Mihin minä oikeasti luotan?”

Onnistunut kirjaprojekti

Samppa Lajusesta kertova kirja Kriittinen piste jakaantuu kahteen sivumäärältään lähes yhtä pitkään osaan: urheiluun ja bisnekseen. Osassa I, jonka alaotsikko on Sinivalkoiset sankarit, käydään läpi Samppa Lajusen urheilu-ura yksivuotiaasta uran viimeiseen henkilökohtaiseen kilpailuun Salpausselän Maailman Cupissa maaliskuussa 2004. Tuloksena oli kolmas sija ja kommentti: ”Cup-sirkusta ei tule yhtään ikävä.”

Villan viimeistelemä teksti on kaunista, sujuvaa suomen kieltä, jota on miellyttävä lukea. Kirjassa kirjoittajan ohella myös Samppa Lajunen pääsee ääneen, mutta teksti ei ole mitään haastattelupalasista yhteen liimattua mosaiikkia. Kantavana teemana on analyyttisyys, jossa haetaan vastauksia yhtä paljon kysymyksin ja pohdiskeluin kuin annetaan valmiita mielipiteitä kaikkiin asioihin. Vastuu tekstin oivaltamisesta jää näin lukijalle. Se on harvinaista urheilua kuvaavissa kirjoissa

Vastaavanlainen verrokki on esimerkiksi Petter Kukkosen kirja Pettymyksen anatomia (Docendo 2023), jossa yhdistetyn päävalmentaja kuvaa matkaa Pekingin talvikisoihin ja yhteen elämänsä suurimmista pettymyksistä. Kirjassa saavat osansa niin monet ulkopuoliset, mutta ennen muuta pienen lajin ongelmien kanssa painiskeleva päävalmentaja Kukkonen itse. Koin itse suurena pettymyksenä sen, ettei Pettymyksen anatomia kelvannut edes ehdolle vuoden urheilukirjaksi. Eikä pettymyksen takana ollut se, että olemme molemmat kasvaneet ja lähteneet maailmalle Lieksasta.

Kuten epänormaalia on, asiavirheitä ja harhaan osuvia johtopäätöksiä ei Villan tekstissä juuri tapaa. Ainoa asia, jossa on hieman kompuroitu, on Helsingin Sanomista siteerattuihin artikkeleihin liittyvät lähdevirheet.

Lieksasta Jyväskylään

Oman urheilijaksi kasvamisen taustajoukot ovat jokaiselle nuorelle tärkeitä. Heidän panostaan kuvataan kirjassa onnistuneesti. Oman arvostuksensa saavat monet:

• Ukki, mäkihyppääjäveteraani Toivo Lajunen, joka näki, mitä tulemaan piti. Hän oli tarkkasilmäinen lahjakkuuksien tunnistamisessa.
• Finlandia-hiihdossa kohtuullisesti menestynyt lääkäri-isä Heimo Lajunen eli urheilulle ja vei yksivuotiaan esikoispoikansa repussa hiihtoladulle ja myöhemmin pitkillekin hiihtoretkille. Isä toimi myöhemmin poikansa valmentajana ja hankki itselleen Suomen Hiihtoliiton A-valmentajan pätevyyden sekä hiihdossa että mäkihypyssä.
• Psykologi-äiti Kaija, joka jaksoi kannustaa ja motivoida poikaansa ammatillisella otteella.
• Pikkuveljet Akseli ja Olli-Matti, pitkälle omalla kilpaurallaan edennet lieksalaispojat Jaakko Tallus ja Petter Kukkonen sekä muutamat muut.

Kirjassa kerrotun mukaan alkujaan moni epäili, ettei Lieksan Hiihtoseuran piskuinen porukka pääsisi teknisesti vaativassa lajissa kovin pitkälle. Tapio Kukkosen mäkikoulussa oltiin asiasta eri mieltä. Petter Kukkonen kirjoittaa kauniisti isästään kirjassaan Pettymyksen anatomia: ”Isä toimi vuositolkulla Lieksan Hiihtoseuran puheenjohtajana ja yhtenä touhuajista mahdollistaen omalta osaltaan lasten suksiharrastuksen. Hän oli mukana kuskaamassa, valmentamassa, rakentamassa olosuhteita, järjestämässä kilpailuita … Seuratyö merkitsi hänelle enemmän kuin mikään muu harrastus.” Tapio Kukkosen pyyteetön työ tasoitti myös Samppa Lajusen ja Jaakko Talluksen tietä yhdistetyn maailman huipulle.

Minkälaisessa ympäristössä Lajunen vietti ensimmäiset elinvuotensa? Villa kirjoittaa, että ”urheilijan status helpotti Lieksan korpien keskeltä Jyväskylään muuttaneen maalaispojan sopeutumista uuteen kaupunkiin.” Vietin elämäni kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ”maalaispoikana Lieksan korvissa”. Toki Lieksassa korpiakin on, kun Venäjän rajan pinnassa liikutaan. Mutta se ympäristö, jossa Lajusen perhe eli ja vaikutti, ei ollut korpea. Lieksa oli saanut vuonna 1936 kauppalan oikeuden ja kun Lajusen perhe tuli Lieksaan 1980-luvun alussa, tulivat he 7-vuotiaseen kaupunkiin.

Samppa Lajunen toteaa kirjassa omasta kasvuympäristöstään seuraavaa: ”Lapsuuden Lieksassa olosuhteet olivat otolliset hiihto- ja mäkihyppyharrastuksen aloittamiselle. Ympäristö mahdollisti näiden urheilulajien oppimisen. Muutto Jyväskylään antoi edellytykset kehittyä vielä pitemmälle, mikä ei olisi onnistunut Lieksassa.”

Nykyisestä Lieksasta kehittyi 1960-luvulla merkittävä hiihtopaikka: maakuntaviestien kestomenestyjä niin aikuisten kuin nuortenkin sarjoissa. Riihivaaran rakennettiin hyppyrimäki, jossa ihailimme keväällä 1964 olympiasankari Veikko Kankkosen hyppyjä. Samoin monet kyläseurat tekivät hyvää hiihtotyötä, koska muita talvisia harrastusmahdollisuuksia ei juuri ollut. 1970-luvulla nousivat kansalliselle hiihtohuipulle Risto Kiiskinen ja Jorma Kinnunen. Edellinen miesten Suomen mestari ja olympiaedustaja 19-vuotiaana vuonna 1976 Lajusen perheen naapurikylästä. Rajamies Kinnunen puolestaan panosti pitkän matkan hiihtoihin, voitti ensimmäisen Finlandia-hiihdon 1974 ja ylti kärkisioille myös Vasa-hiihdossa. Tälle pohjalle oli Tapio Kukkosen ja Heimo Lajusen otollista rakentaa omien poikiensa urheilu-uraa.

Jokaisen huipulle pyrkivän tai sinne päässeen urheilu-uraan kuuluu haastajia, loukkaantumisia ja pettymyksiä. Kotimaisista haastajista hankalin tapaus oli vuoden vanhempi Hannu Manninen, ”Manniainen”, kuten eräs pettynyt sukulainen häntä kutsui. On hyvä asia, että itse kullekin omat haastajansa löytyy, sillä ilman tasaväkistä kotimaista kilpailua ajatus omista kyvyistä karkaa helposti nuorella iällä harhateille. Onneksi haaste ei ollut ylivoimainen, sillä Maailman Cupin kilpailuissa Manninen ja Lajunen kohtasivat 114 kilpailussa, joista Lajunen voitti 63. Arvokisoissakin vain Samppa Lajunen sai sen, mitä molemmat kaikkein innokkaimmin tavoittelivat, henkilökohtaisen olympiavoiton.

Vammat ja loukkaantumiset kuuluvat urheilijan arkeen. Lajusen pahin loukkaantuminen tapahtui vuonna 1995 Jyväskylän suurmäen harjoituksissa hieman ennen nuorten MM-kisoja. ”Taju lähti totaalisesti, tuli aivotärähdys ja muistinmenetys. Meni pitkään ennen kuin hän ymmärsi ja muisti, mitä oli käynyt”, kirjassa kerrotaan. Siitä jäi muistijälki, jonka Lajunen muisti aina: 120 metrin hypyt tuulisissa oloissa ”kiristivät vatsaa ja hiljensivät mielen”, kuten kirjassa todetaan.

Urheilullisista pettymyksistä pahin oli MM-Trondheim 1997. Lajunen oli mäkiosuuden paras, mutta sopivaa suksiparia ei löytynyt norjalaiseen kosteaan hiihtokeliin. ”Superhuonoilla” lainasuksilla hiihtänyt, yleensä hyväksi hiihtäjäksi tunnettu Lajunen oli hiihto-osuuden 52:s kuudenneksi hitaimpana. 17-vuotiaan Lajusen lopputuloksena oli 17. sija.

Lahti 2001 sai Lajusenkin miettimään urheilun syvimpiä arvoja. Ajatuksissa pyöri aika ennen ja jälkeen Lahden MM-kisojen. ”Ennen urheilija oli syytön, kunnes toisin todistettiin. Nyt viattomatkin olivat syytettyjen penkillä, vähintään epäilyksenalaisia. Yritä siinä sitten hiihtää kapealla, valkoisella ladulla, kun sinun katsotaan joka tapauksessa hiihtelevän harmaalla alueella laveaa tietä.” Kansan moraalinen paatos kasvoi usein yli äyräidensä, mutta siitä välittämättä Lajusen nousujohteinen ura jatkui.

On myös muita vaaroja. ”Kun [urheilijana] oppii katsomaan kaikkea kriittisen linssin läpi, maailmasta tulee helposti paikka, jossa mikään ei ole kyllin hyvää”, kirjassa todetaan. Perfektionismi on usein huono kaveri huippu-urheilijallekin. Hiihtoladulla ratkaisee päivän kunto ja välineiden laatu. Lajunenkin sai pettymyksiään sulatellessaan käytännön opetusta siitä, että sponsorin ja välinevalmistajan suksia ei julkisesti arvostella.

Mäkihypyssä epäonnistumisen kokeminen on sen sijaan lyhytaikaisempaa. Syyllisiä ovat joko hyppääjä itse tai oikulliset sääolosuhteet. ”Hyppyrin nokalla hallinnan tunne vaihtuu irti päästämiseen. Sekunnin murto-osassa ratkaistaan, kantaako liike vai jääkö se vajaaksi … On vain hypättävä täysillä … On löydettävä tarkka tasapaino, rohkeus ilman ylilyöntiä, hallinta ilman jarruttelua,” kirjassa tyylitellään.

Sijoitusmaailmassa ja vielä enemmän liike-elämässä yleensä vastaavia tilanteita tulee erittäin harvoin. Yleensä on aikaa ajatella riskejä ja arvioida muita vaihtoehtoja. Niitäkin Samppa Lajunen on päässyt elämässään kokemaan.

Urheilu-uran jälkeen – ”ultraluksuksesta” kuolemanlaaksoon

Kirjan toisessa osassa paneudutaan perusteellisesti Samppa Lajusen toimintaan huippu-urheilu-uran jälkeen. Jo urheilu-uran aikana alkaneen sijoitustoiminnan ja Jyväskylän yliopistossa tapahtuneen opiskelun jälkeen nuori kauppatieteen maisteri hakeutui sijoitustoiminnan pariin. ”Eniten olin innostunut sijoittamisesta, siitä halusin ymmärtää kaiken mahdollisen”, Lajunen toteaa.

Alkuopit Lajunen sai sukusijoitusyhtiö Kuiskaaja Oy:ssä kummisetänsä Jarmo Lajusen ohjauksessa. Ensimmäinen oma yritys oli Samla Sponsoring Management Oy, jonka toimitusjohtajana Samppa Lajunen toimi vuosina 2010–15. Vuonna 2015 edessä oli uusi askel, kun Lajunen perusti Samla Capital Oy:n, joka hallinnoi kolmea sijoitusrahastoa: Asunnot, Toimitilat ja Hotels

Lajunen hankki rahastoihinsa kiinteistöjä saneerattavaksi asunnoiksi ja toimitiloiksi niitä tarvitseville. Tätä kautta löytyi Kruunuhaasta, Mariankadulta, historiallinen kortteli, jonne nousi myöhemmin The Maria Hotel. Lajunen päätti mieluummin seurata intohimoaan kuin jatkaa sellaista elämäntapaa, josta alkaa hävitä ilo. ”Vanhasta täytyy luopua, jos haluaa rakentaa uutta”, hän toteaa kirjassa.

The Marina Hotel oli tavallisuudesta poikkeava hotellihanke, jota luonnehti siihen liitetty termi ”ultraluksus”. Hotellin avajaiset pidettiin joulukuussa 2023. Maamme ykköslehti kuvasi sitä artikkelissaan otsakkeella ”Uhkarohkea unelma”.

Lajusesta ja hänen noin 120 henkilön tiimistään riippumatta riskit realisoituvat: korona ja Venäjän hyökkäys niistä suurimpina. Seuraukset olivat kannattavalle luksushotellitoiminnalle myrkkyä: rajojen sulkeutuminen itään, turismin hiipuminen yleensä, rahoitusmarkkinoiden varovaisuus ja kustannusten nousu. The Maria Hotel jäi liike-elämässä kuolemanlaaksoon, tilanteeseen, jossa liiketoiminnan imu pysähtyy ja ongelmat kumuloituvat.

Kirjassa käytetään runsaasti sivuja median kirjoitteluun hotellihankkeesta. Kritiikin kohteina siinä nousevat esiin etenkin Helsingin Sanomat, Kauppalehti ja Suomen Tietotoimisto (STT). Mediaa syytetään asenteellisesta negatiivisuudesta, jossa kirjan sanoin ”tiimi koki julkisen keskustelun kulkevan omia, ajoittain oudon vinoja latujaan”.

Samppa Lajusen kriittinen piste toteutui maaliskuussa 2025, kun hän sai ilmoituksen hotellitoimintaa operoivan hallituksen puheenjohtajan tehtävän päättymisestä. Sen jälkeen hotelli myyntiin Lajusen sanoin ”pilkkahinnalla” singaporelaiselle sijoittajalle kesällä 2025. Siitä tuli Waldorf Astoria Helsinki. Median asennekin muuttui luksushotelliin, jolle ulkomaisessa omistuksessa näyttikin Helsingissä olevan kannattavaa toiminta- ja kasvutilaa.

Edessä oli Samla Hotels -rahaston vararikko ja sen tuomat tappiot sijoittajille ja julkinen nöyryytys, johon artikkelin alussa viittasin. ”Kun ulkoiset tittelit ja tulokset riisutaan pois, ihminen kohtaa itsensä rehellisimmin. Se on hetki, jossa ei enää kysytä, miltä kaikki näyttää ulospäin. Silloin kysytään, mitä oikeasti on jäljellä. Siksi se on niin merkityksellinen hetki, vaikka se on myös kaikkein vaikein.”

Kaiken kokemansa jälkeen Lajuselle tärkeintä on ollut matka. ”Työ, joka opetti kurinalaisuutta. Epävarmat hetket ja epäonnistumiset, jotka rakensivat kestävyyttä. Ihmiset, jotka kulkivat rinnalla.” Ikäviäkin muistoja jäi tulevaisuuden sulateltavaksi. ”Aina epäonnistuminen ei opeta mitään. Se vain satuttaa. Joskus taas käy niin, että vasta vuosien päästä ymmärtää, miksi juuri se epäonnistuminen oli välttämätön osa omaa matkaa”, kirjassa todetaan.

Toivoa sopii, että näin käy myös Samppa Lajuselle. Suuriin päätöksiin liittyy usein myös suuria riskejä. Murheetkin on helpompi kantaa, kun tietää toimineensa juridisesti oikein, lakia ja kilpailusääntöjä noudattaen.