Kirjoittajakutsu vuosikirjaan 2018

Suomen urheiluhistoriallinen seura julkaisee jälleen vuosikirjan. Teokseen voi lähettää yleisesti urheiluhistoriaa käsitteleviä artikkeleita. Artikkelin on mahdollista kirjoittajan niin halutessa käydä […]

Lue lisää »

#ISHPESIntro

Have you been featured on our social media pages? We’re running a campaign to feature all of our members under […]

Lue lisää »

ISHPES Congress 2018

International Society for the History of Physical Education and Sport to be held in MÜNSTER, GERMANY, on July 18-21, 2018. […]

Lue lisää »

Näytä kaikki »

Tiilikainen, Pekka (1911–1976)

Radiotoimittaja, urheiluselostaja, PM-tason uimahyppääjä

Pekka Tiilikainen sai maineensa sota-aikana rintamaselostuksista ja radio-ohjelmista. Sodan jälkeen ”sinivalkoinen ääni” juonsi etenkin metsureille suunnattua metsäradiota ja selosti urheilukilpailuja. Tiilikainen sopi kuitenkin huonosti 1960- ja 1970-luvun taitteen yleisradion ilmapiiriin ja siirtyi sairaseläkkeelle 1971. Legendaariselle radioäänelle, Pekka Tiilikaiselle, on ansioistaan myönnetty Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi.


Pekka Tiilikainen syntyi 29. kesäkuuta 1911 Kouvolassa. Hänen isänsä oli Neuvostoliiton Uhtualta Suomeen siirtynyt kiertävä kauppaedustaja Mikko Tiilikainen (aiemmin Nikita Tiilikoff) ja äitinsä torpparin tytär Luhangasta, Hilda Halminen. Perheen koti vaihtui paikkakunnalta toiselle isän ammatin määräämänä. Mikko Tiilikaisen (Tiilikoff) suku oli alun perin Suomesta, niinpä isä otti takaisin suomalaisen nimensä.

Pekka Tiilikainen kävi vaatimattomalla menestyksellä kolme luokkaa Helsingin Suomalaista Lyseota 1922─1925. Urheilu kiinnosti opiskelua, varsinkin Saksan kieltä, enemmän. Hän toimi Alkon keskusvaraston pakkaamon esimiehenä muutamia vuosia (1932─1938). Sittemmin Tiilikainen pääsi yleisradion selostajaksi ja edelleen pääselostajaksi 1939─1945 sekä 1945─1971. Jatkosodan aikana Tiilikainen toimi Aunuksen radion rintamapäällikkönä 1941─1944 ja myöhemmin Mikrofoni-lehden päätoimittajana vuodesta 1956. Lisäksi Tiilikainen kirjoitti pakinoita useisiin sanomalehtiin ja toimi niiden avustajana.

Urheiluselostajana Tiilikaisen periaate oli Salokankaan mukaan ääntää vieraat nimet suomalaisittain. Kilpailuissa Tiilikainen puhui ujostelematta kieliä sen verran, että sai useimmiten asiansa hoidetuksi. Isoäidiltään uintiopit saanut Tiilikainen aloitti uintiuransa 18-vuoden iässä. Toinen suosikkilaji pesäpallo väistyi uinnin tieltä. Tiilikainen menestyikin urheilijana ja voitti Helsingin Uimareissa 1930─1943 kymmenen Suomen mestaruutta sekä rikkoi Suomen ennätyksiä 13 kertaa 200─1 500 metrin matkoilla. Elokuussa 1933 seuratoveri, uimari Veikko Niemelä haastatteli Tiilikaista radioon. Tiilikainen itse sai ensimmäisen selostustehtävänsä 1935, Pohjoismaiden uintikilpailusta, yleisradiolta. Tiilikainen valmistautui tehtävään kuuntelemalla ensimmäisen sinivalkoisen äänen, Martti Jukolan selostusta ja muistamalla Alexis af Enehjelmin opin: selostus tuli suunnata noin kolmen-neljän henkilön joukolle.

Tiilikainen osallistui kilpailuihin myös uimarina ja aloitti selostusvuoronsa uintiviestiosuutensa jälkeen. Suorituksesta hengästynyt Tiilikainen poikkesi yleisestä paperinmakuisesta selostamisesta. Tiilikaisen myöhemmän oppipojan, Paavo Noposen, mukaan kansa halusi kuulla urheilua ja ihmemies Tiilikainen pystyi sekä uimaan että selostamaan ”tuoreella ja ihmisläheisellä” äänellään.

Tiilikaisen repertuaari laajeni 1937 uinnista hänen käytyään Vierumäen Urheiluopiston tavalla, jota Noponen kuvaa ”luovaksi tulkinnaksi”. Tiilikainen oli selostajana ammattimies: syksyllä 1937 hän pääsi uutisselostajaksi ja 1939 alusta hänen virkansa vakinaistettiin; ensimmäisenä yleisradiossa. Talvisodassa ja jatkosodassa hänen aisaparinaan toimi Hufvudstadsbladetin Enzio Sevón, jonka kanssa Tiilikainen teki noin 140 selostusta rintamalta ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan ”Radioselostajana tulilinjoilla”. Hurjin selostus lähetettiin tammikuussa 1940 Neuvostoliiton puolelta. Kuva selostuksesta päätyi lopulta valokuvana yhdysvaltalaiseen talvisotakirjaan saakka.

Jatkosodan hyökkäyssotavaiheen aikana Tiilikainen teki rintamareportaaseja. Asemasotavaiheessa hän toimi luutnantin arvoisena upseerina puolustusvoimain Karjalan armeijakunnan alaisen Aunuksen radion ohjelmapäällikkönä. Noin kolmasosa ajasta käytettiin kevyeen musiikkiin ja juontoihin, kaksi kolmannesta ajasta lähetettiin yleisradion ohjelmaa. Ironisen asiasta teki se, että Tiilikainen juonsi suoraan Petroskoin radion tiloista, josta Neuvostoliiton sotapropagandisti ”Tiltu” oli omat, tahattomaksi huumoriksi tulkitut, lähetyksensä juontanut. Tiilikaisen tehtävänä oli omasta mielestään puhua totta ja pitää mielialoja suotuisina, hän soitti kuuntelijoille heidän toivelevyjään ja teki pitkiä lähetyksiä.

Aunuksen radio oli tärkein rintamaradio. Se kuului suuressa osassa Suomea ja tuotti aineistoa myös muille rintamaradioille, esimerkiksi Maaselkään, Uhtuaan ja Kannakselle. Kriisitilasta huolimatta radiossa saivat oppinsa monet 1950- ja 1960-lukujen viihdetaiteilijat. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikaan radio muuttui Karjalan radioksi ja Tiilikainen alkoi tehdä jälleen rintamaraportteja. Hän joutui sairaalaan moneksi kuukaudeksi haavoituttuaan kranaatin sirpaleista jalkoihin. Tiilikaisen toiseen nilkkaan jäi pysyvä vamma. 1960-luvulla Tiilikainen totesi ykskantaan SKP:n edustajalle Kalle Summaselle, olevansa sinut asian kanssa, koska sekä kranaatin ampunut sotilas että hän noudattivat ylemmän portaan käskyjä. Tiilikainen oli saanut sotavuosina alkoholista vähintäänkin oman osansa ja samat kommellukset jatkuivat myös rauhanajan selostusmatkoilla.

Tammikuussa 1945 kuulijoiltaan arvostusta saanut Tiilikainen jatkoi radiotöitä. Hänen suhteensa yleisradion vasemmistolaiseen pääjohtajaan, Hella Wuolijokeen, oli Salokankaan mukaan ”varovaisen sovinnollinen”. Metsäradio perustettiin 1946 ja Tiilikainen alkoi kouluttaa selostajia. Rintamamiehestä tuli nyt metsämies, joka ajoi varsinkin sodan jälkeen tärkeän metsätalouden asiaa. Wuolijoki ei pitänyt Tiilikaisenkaan musiikkimausta. Hella Wuolijoki särki Metsäradiossa soitetun Hiski Salomaan ”Lännen lokari” -levyn yleisradion studiossa 1953. Arvovaltaisimman ja muistettavimman selostuksensa Tiilikainen teki marsalkka Mannerheimin hautajaisista.

Urheiluselostajana Tiilikainen nousi selväksi ykköseksi, hän selosti muun muassa Veikko Hakulisen 50 kilometrin hiihdon voiton Oslon talviolympialaisissa. Yhteistyö myöhemmän selostajalegendan, Paavo Noposen kanssa alkoi 1950-luvulla ja vakiintui 1960-luvulla. Yhdysvalloissa televisioselostusta opiskellut Noponen täydensi Tiilikaisen liikuttunutta maanläheistä kansallistunnetta runebergiläis-topeliaanisella idealisoinnillaan ja huikealla sanamaalailulla.

Kirjailija Martti Kurjensaaren mukaan Tiilikaisen kyvyt olivat tavanomaisia, mutta kuten agenttisankari James Bond, myös Tiilikainen käytti kykyjään menestyksellisesti; puki sanoiksi kuulijoiden tiedostamattomat tunteet. Kurjensaaren ja Noposenkin mukaan Tiilikainen syttyi parhaiten hitaisiin ja pitkiin lajeihin, jotta maalailuun jäi aikaa. Noponen taas hoiti supliikillaan nopeat urheilutapahtumat. Tiilikainen oli vanhan, vuotta 1965 edeltävän, yhtenäiskulttuuria vaalineen yleisradion aikalainen, eikä hän tullut toimeen vasemmistolaisen radiojohtaja Eino S. Revon kanssa. Vaikka urheilujournalismissa isänmaallinen hehkuttaminen ja käsikirjoittamaton selostus sallittiinkin, kritisoitiin Tiilikaista ja Noposta liian isänmaallisesta ja vain huippu-urheilua sekä sen tunnelmaa painottavasta otteesta. Salokankaan mukaan Noponen jätti 1960-luvun jälkeen Tiilikaisen varjoonsa. Lopulta Tiilikainen jäi eläkkeelle 1971 ja kuoli syöpään 1976.

Tiilikainen muistetaan maanläheisenä, isänmaallisena ja konstailemattomana selostajana. Näin hän mahdollisti kuulijoiden samaistumisen urheilutilanteeseen. 2000-luvulla urheilujournalismi on ehkä muuttunut kriittisempään ja objektiivisempaan suuntaan, vaikka voiton hetkellä isänmaallinen hehkutus nouseekin vielä urheilun katsomiskokemusta määrittäväksi tekijäksi.


Liiteosio

Pekka Tiilikainen S 29.6.1911 Kouvola, K 12.9.1976 Helsinki. V Venäjältä Suomeen muuttanut kauppaedustaja Mikko Tiilikainen (ent. Nikita Tiilikoff) ja torpparin tytär Hilda Halminen.

Ura. Kolme luokkaa Helsingin Suomalaista Lyseota 1922─25. Alkon keskusvaraston pakkaamon esimies 1932─38; Yleisradion ensimmäisiä urheiluselostajia; sota-aikana ns. Aunuksen radion (osana yleisradiota) ohjelmapäällikkö 1941─44 ja sotareportteri; Yleisradion pääselostaja 1945─71; Mikrofoni-lehden päätoimittaja 1956─; alkuperäisen Metsäradion ensimmäinen juontaja. Urheilutoimittajien kouluttaja ja Helsingin olympialaisten 1952 pääkuuluttaja. Selosti marsalkka C. G. E. Mannerheimin hautajaiset radiossa 1951.

Luottamustoimet. Suomen Uimaliiton johtokunnassa 1937─1957 (pr-valiokunnan puheenjohtaja ja maajoukkuevalmentaja); Karjalankerhojen Keskusliitossa 1937─1938; Karjalan Sivistysseurassa 1937─1939; Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) hallituksessa 1946─1947 ja 1949─1951.

Ansiomerkit. Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi; Suomen Olympialainen ansioristi 2; Vapaudenristi (VR) 3; VR 4 tlk.; VR 4; Suomen Valkoisen Ruusun Ritari; Suomen kulttuurin ansioristi.

Tuotanto. Vesipalloilun opas, Suomen uimaliiton julkaisuja 2. Suomen Uimaliitto, Helsinki 1936; Radioselostajana tulilinjoilla. WSOY, Porvoo 1940; Kasva raittiiksi, Lyhyt raittiusasiain oppikirja kansakouluja varten, (Arvo Vartian ja Frans Nurmen kanssa). Otava, Helsinki 1941, 1945, 1949, 1957; Leivässä turva – väkijuomissa turma 1, Yläluokkalaisia varten, Suomen opettajain raittiusliiton kilpakirjoituskirjasia n:o 38. Suomen Opettajain Raittiusliitto, Vammala 1942; Leivässä turva – väkijuomissa turma 2, Alaluokkalaisia varten, Suomen opettajain raittiusliiton kilpakirjoituskirjasia n:o 39. Suomen Opettajain Raittiusliitto, Vammala 1942; Miten opin uimaan? Uinnin opaskirja nuorisolle, (Aaro Tynellin kanssa). Tammi, Helsinki 1945, 1949; Kipinästä tuli syttyy, Suomen Opettajain Raittiusliiton jatkokoululaisten kilpakirjoituskirjasia N:o 3, S.l. 1946; Elämää rakentavia tekijöitä. Suomen Opettajain Raittiusliitto, Helsinki 1952; Suomen tähtiurheilijoita, Otava, Helsinki 1956; Radiomatkoja maailmalla, Maailman ympäri 11. Tammi, Helsinki 1957; Raittiina elämään, Raittiustutkintokirja kansalaiskoulunuorisolle, (Arvo Katajan kanssa). Suomen opettajain raittiusliitto, 1961 (Vammala), 1964 (Helsinki), 1966; Kuljettuja teitä, Kuvauksia merkkihenkilöiden elämänvaiheista. Raittiuskasvatusliitto, Helsinki 1966; Uljaat mäkikotkamme, (Paavo Noposen kanssa). Weilin + Göös, Helsinki 1967; Suomen urheilun tähtihetkiä, (Reino Rinteen kanssa). Karisto, Hämeenlinna 1969 (2. p. 1969); Sinivalkoinen ääni, Urheilun ja radion veljeydessä, (avustaja Reino Rinne). Karisto, Hämeenlinna 1970; Pekka puhuttelee, Keskusteluja, haastatteluja, muistelmasirpaleita, (muistiinmerkinnyt Reino Rinne). Karisto, Hämeenlinna 1976.

Toimittanut: Olympiakisat 1896─1948. Ateena 1896, Pariisi 1900, St. Louis 1904, Ateena 1906, Lontoo 1908, Tukholma 1912, Antverpen 1920, Pariisi 1924, Amsterdam 1929, Los Angeles 1932, Berliini 1936 ja XIV olympiakisat Lontoossa 1948 sekä talvikisat. Kustannusliike Olympiakirja, Helsinki 1951; Olympiavihjeitä 1952. Olympiakirja, Helsinki 1952; Helsingin Olympiakisat 1952, Oslo 14─25.2.1952, Helsinki 19.7. ─3.8.1952, toimituskunta Reino Hirviseppä et al. Kivi, Helsinki 1952.

Selostuspätkiä ja pakinoitsija Helsingin Sanomiin nimimerkillä ”Nautilus”; artikkeleja Suomen Urheilulehteen (Martti Jukolan avustuksella), oma uintia käsittelevä palsta ”Saukko”.

Esiintynyt (reportterina) elokuvissa: Ketunhäntä kainalossa, ohjaus Hugo Hytönen. Eloseppo Oy, 1940; Kultamitalivaimo, ohjaus Edvin Laine. Suomen Filmiteollisuus, 1947; Kuriton sukupolvi, ohjaus Matti Kassila. Fennada-Filmi, 1957.

Levytyksiä: Älkää ampuko pianistia (duetto Reino Helismaan kanssa, 1957); Tiikerinmetsästys (EP:llä Älykästä älyttömyyttä, Rytmi 1957).

Urheilusaavutukset. Pohjoismaiden mestari 400 ja 1500 metrin vapaauinnissa 1931; 19 Suomen mestaruutta uinnissa ja vesipallossa 1929─1942. Harrasti pesäpalloa ennen uintiuraa.

Julkiset muotokuvat ja muistomerkit: –

Henkilön mukaan nimetty: –

Lähteet. Noponen Paavo. Pekka Tiilikainen, Suomi, Sinivalkoisen äänen legenda 1911─1944. Gummerus. Jyväskylä 1986; Noponen Paavo. Pekka Tiilikainen, Pääselostaja, Sinivalkoisen äänen legenda 1945─1976. Gummerus, Jyväskylä 1987; Salokangas Raimo. Yhteiskunnan sivullinen, artikkeli teoksessa Yleisradion historia 2, osa 1949─1996, toimittanut Päiviö Tommila. Yleisradio Oy / WSOY, Helsinki 1996; Salokangas Raimo. Pekka Tiilikainen. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1997. [Julkaistu 23.3.2007]. [Viitattu 9.8.2013]. www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/1067/ ; Suomen urheilutoimittajat 1986, toimittanut Antti A. Arponen. Urheilutoimittajien Liitto, Helsinki / Etelä-Saimaan Kustannus Oy, Lappeenranta, 1986; Vihavainen Timo. Sodan ja vaaran vuodet. Artikkeli teoksessa Yleisradion historia 1, 1926─1949, toimittanut Päiviö Tommila. Yleisradio Oy / WSOY painolaitokset, Helsinki 1996.

Kirjoittaja(t): Aarni Virtanen

Julkaistu 20.12.2017

Artikkelitekstin pituus: 6948 merkkiä
Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu
Suomen urheiluhistoriallinen seura ry