Kirjoittajakutsu vuosikirjaan 2018

Suomen urheiluhistoriallinen seura julkaisee jälleen vuosikirjan. Teokseen voi lähettää yleisesti urheiluhistoriaa käsitteleviä artikkeleita. Artikkelin on mahdollista kirjoittajan niin halutessa käydä […]

Lue lisää »

#ISHPESIntro

Have you been featured on our social media pages? We’re running a campaign to feature all of our members under […]

Lue lisää »

ISHPES Congress 2018

International Society for the History of Physical Education and Sport to be held in MÜNSTER, GERMANY, on July 18-21, 2018. […]

Lue lisää »

Näytä kaikki »

Kankkonen, Veikko (1940–)

Olympiavoittaja, mäkihyppääjä, liikunnanohjaaja

Mäkihyppääjä Veikko Kankkosen ura ajoittui 1960-luvun murrokseen. Televisioidut Innsbruckin talviolympialaiset 1964 nostivat hänet kansalliseen ja kansainväliseen kuuluisuuteen. Kankkonen voitti olympialaisissa kultaa ja hopeaa. Ansioistaan hänelle on myönnetty Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi.


Veikko Kankkosella oli jo lapsesta saakka kova halu hypätä. Urheiluselostaja Pekka Tiilikainen kertoo hänen hypänneen jo viisivuotiaana Vuokatin Urheiluopistolla viidestä metristä veteen. Kun isä ensin kieltäytyi ostamasta mäkisuksia, Kankkonen lainasi niitä tovereiltaan; hyppäämistä hän ei voinut lopettaa. Äiti kannusti poikaansa jatkamaan urheilu-uraa muutamien epäonnistumisten jälkeen.

Veikko Kankkosen menestystä edelsivät Matti Pietikäisen maailmanmestaruus (1954) ja Antti Hyvärisen olympiavoitto (1956). Holmenkollenin nuorten mäkikisassa 1957 Kankkonen voitti yhdistetyn kilpailun ja henkilökohtaisen mäkikilpailun rohkealla tyylillään. Kankkonen kaatui Holmenkollenilla 1959 pitkän hyppynsä, mutta sijoittui Innsbruckin mäkikisassa toiseksi. Asiantuntijoiden mukaan hänellä oli eväitä maailman huipulle. Squaw Valleyn olympiakisoissa 1960 Kankkonen sijoittui vasta 40:nneksi ja putosi lisäksi Vöyrin SM-kilpailuissa niukasti mitaleilta.

Televisiot alkoivat yleistyä Suomen kodeissa 1960-luvulla ja urheilukilpailut keräsivät suuria katsojamääriä. Talvella 1964 Veikko ”Viki” Kankkonen oli jo maankuulu. Samana vuonna käydystä Innsbruckin olympialaisten mäkihypystä tuli dramaattinen kilpailu. Kankkonen epäonnistui ensimmäisessä hypyssään ja jäi 29. sijalle 77 metriä kantaneella hypyllään. Tiilikaisen mukaan Kankkonen ”ahnehti liikaa”. Kankkosen onneksi kolmesta hypystä vain kaksi laskettiin lopputuloksiin.

Toisella, 80 metriä kantaneella, hypyllään Kankkonen nousi kolmanneksi. Hän kertoi myöhemmin hypänneensä tämän riskittömästi ja totesi, että henkinen paine oli juuri toisen hypyn jälkeen sanoinkuvaamaton. Mitali oli nyt vain itsestä kiinni. Jokainen sydämenisku oli kuin hajottaa miehen, mutta kasvoilta sitä ei näkynyt. Alkukaudesta tyylivirheestä kärsinyt Norjan Thoralf Engan hyppäsi 79 metriä ja sai paljon tyylipisteitä. Viimeinen hyppy oli todellinen hermojen hallinnan ja tahdonvoiman taidonnäyte: Kankkonen voitti norjalaiset Enganin ja Torgeir Brandtzägin. Suomalaiset juhlivat voittoa riehakkaasti. Ironista on, että juuri mäkijoukkueen päävalmentaja Antti Hyvärinen oli kritisoinut jyrkästi kolmen hypyn kilpailua, koska se suosi epävarmoja hyppääjiä. Tiilikaisen mukaan voitto antoi aihetta iloon, muttei ylpeyteen. Lähetystä seurasi myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Suurmäessä Kankkonen sijoittui toiseksi Norjan Enganin jälkeen. Tästäkään kilpailusta ei draamaa puuttunut; Kankkonen hyppäsi ensimmäisellään täysosuman, mutta särki parhaat suksensa alastulossa. Jopa norjalainen mäkihyppyasiantuntija Thorleif Schjelderup piti Kankkosen ensimmäistä hyppyä liian tiukasti arvosteltuna. Hänen mukaansa se oli kolmen-neljän parhaan hypyn joukossa, mitä hän oli sotien jälkeen nähnyt. Kankkonen hyppäsi toisen hyppynsä varasuksilla. Hän horjahti alastulossa ja hyppy aiheutti kovaa keskustelua. Kolmen tuomarin mielestä hyppy pysyi pystyssä ja pisteitä tuli 17, 17,5 ja 18. Yksi tuomari piti hyppyä kaatuneena ja antoi yhdeksän pistettä.

Suomalainen Hannu Koskivuori antoi 15 pistettä ja sai suomalaisten vihat niskaansa, varsinkin kuin Kankkonen hävisi olympiavoiton vain 1,8 pisteellä. Asiantuntijoiden ja lehdistön mukaan Koskivuoren arvostelu oli lähinnä oikeaa, tämän myönsi rehdisti Kankkonenkin. Paineista huolimatta objektiivisena pysynyt Koskivuori nousi myöhemmin Suomen Hiihtoliiton puheenjohtajaksi ja sai ensimmäisenä suomalaisena liikuntaneuvoksen arvonimen. Myöhemmin Kankkonen totesi toisessa hypyssä olleen liikaa jännitystä.

Veikko Kankkonen saavutti pitkästä urastaan huolimatta kansainvälisen huipun vain parina talvena. Monet suurkilpailut epäonnistuivat kaatumisen takia. Uran huippukausi oli 1964, jolloin Kankkonen voitti kaikki merkittävät kilpailut lukuun ottamatta olympialaisten suurmäkeä. Hän pääsi Suomen joukkueen kutsuvieraana Tokion olympialaisiin. Seuraava vuosi (1965) meni sairastellessa, mutta 1966 Kankkonen voitti Keski-Euroopan mäkiviikon ja oli uransa parhaassa kunnossa. Kausi mureni kuitenkin Oslon MM-kilpailussa; Kankkonen kaatui harjoituksissa ja mursi solisluunsa. Tämä oli Kankkosen uran käännekohta. Hän voitti vielä pari kertaa Salpausselällä, mutta ei enää pystynyt koviin tuloksiin arvokilpailuissa.

Suomalainen huippumäkihyppy oli 1960-luvulla pitkälti Veikko Kankkosen varassa, joka, kuten muutkin 1960-luvun mäkihyppääjät, oli amatööri. Vähäinen harjoittelu aiheutti kaatumisia ja jopa vaarallisia onnettomuuksia kilpailuissa. Kankkonen hyppäsi villapaita päällä ja pipo päässään, mutta tyylikkäästi ja rohkeasti. Lahteen 1963 valmistunut suurmäki paransi ratkaisevasti Kankkosen harjoittelua olympialaisia varten. Lahden Hiihtoseuraa edustanut Kankkonen sai jo kovaa vastusta Eino Kirjosesta, Ossi Laaksosesta ja Niilo Halosesta sekä Kärkisen veljeksistä.

Monipuolisena urheilijana Kankkonen pelasi myös pesäpalloa mestaruussarjassa ja alkoi harrastaa golfia mäkihyppyuransa jälkeen. Hänen poikansa Anssi Kankkonen valitsi golf-ammattilaisuuden, vaikka menestyi nuorena myös mäkihypyssä.

Veikko Kankkonen totesi Pekka Tiilikaisen haastattelussa tammikuussa 1967, että nuoren urheilijan on aina asetettava itselleen tavoitteita ja välitavoitteita. Kaikkein tärkeintä on kestää ja oppia pettymyksistä, sillä niitä jokaiselle huippu-urheilijalle tulee.


Liiteosio

Esa Veikko Antero (Viki) Kankkonen S 5.1.1940 Sotkamo. V autokuljettajien esimies Anders Kankkonen ja Lilli Korhonen.

Poika, Anssi Kankkonen, on menestynyt ammatti-golfaaja. Hän on voittanut golfissa yli kymmenen SM-mitalia 1986 alkaen. Hän sai 1992 Mikael Piltzin kanssa ensimmäisenä suomalaisena varsinaisen pelioikeuden golfin Euroopan-kiertueelle. Lisäksi hän on ainoa suomalainen, joka on voittanut Euroopan haastajakiertueella kolme kilpailua: kerran 1995 ja kahdesti 1997. Mäkihypyssä hän on voittanut 1985 joukkuekilpailun Suomen mestaruuden.

Ura. Liikunnanohjaajan tutkinto 1963. Lahden Vaaka Oy:n harjoittelija 1956–58; nuorempi viilaaja 1958─61; työntarkastaja 1962─64; Lahden kaupungin urheiluohjaaja 1964─68; koulujen liikunnanohjaaja 1968─2000.

Luottamustoimet: –

Ansiomerkit. Lahti-mitali nro 3 (1966); talviolympialaisissa Grenoblessa 1968 Suomen joukkueen lipunkantajana; Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon 2002. Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi. Suomen Leijonan Ritari I.

Tuotanto. Hyppyrinnokalta kultapojaksi, Muistiin merkinnyt Mauri Salmi (1969).

Urheilusaavutukset. Innsbruckin olympiakisoissa (1964) kultamitali normaalimäessä, hopeamitali suurmäessä; Salpausselän voitto 1960─61, 1964, 1967─68; Holmenkollenin voitto 1964; Keski-Euroopan mäkiviikon voitto 1964, 1966; Suomen mestaruus 1964.

Golfissa SM-joukkuehopeaa 1978 ja pronssia 1977. Pesäpalloa SM-sarjassa 1962─63, edustaen Lahden Maila-Veikkoja.

Julkiset muotokuvat ja muistomerkit: –

Henkilön mukaan nimetty. Postimerkki (1994, Suomi).

Lähteet. Arponen Antti O. Veikko Kankkonen. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1997. [www]. [Julkaistu 13.10.2004]. [Viit. 8.8.2013]. www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/1847/ ; Tiilikainen Pekka, Noponen Paavo. Uljaat mäkikotkamme. Weilin + Göös. Helsinki 1967; Vahtola Jouko. Suomen mäkihypyn historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2012.

Kirjoittaja(t): Aarni Virtanen

Julkaistu 20.12.2017

Artikkelitekstin pituus: 5241 merkkiä
Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu
Suomen urheiluhistoriallinen seura ry