Kirjoittajakutsu vuosikirjaan 2018

Suomen urheiluhistoriallinen seura julkaisee jälleen vuosikirjan. Teokseen voi lähettää yleisesti urheiluhistoriaa käsitteleviä artikkeleita. Artikkelin on mahdollista kirjoittajan niin halutessa käydä […]

Lue lisää »

#ISHPESIntro

Have you been featured on our social media pages? We’re running a campaign to feature all of our members under […]

Lue lisää »

ISHPES Congress 2018

International Society for the History of Physical Education and Sport to be held in MÜNSTER, GERMANY, on July 18-21, 2018. […]

Lue lisää »

Näytä kaikki »

Hakulinen, Veikko (1925–2003)

Hiihdon kolminkertainen olympiavoittaja ja kaksinkertainen maailmanmestari, metsätalousinsinööri

Suomen 1950-luvun hiihtokuningas Veikko Hakulinen oli olympiavoittaja maastohiihdossa kolmissa peräkkäisissä olympiakisoissa (1952, 1956, 1960) sekä kaksissa maailmanmestaruuskilpailuissa (1954, 1956). Jämäkkä metsätalousinsinööri voitti myös ampumahiihdossa joukkuekilpailun MM-hopeaa 1963. Hän kilpaili myöhemmin menestyksellä vielä muun muassa suunnistuksessa. Ansioistaan hänelle on myönnetty Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi.


Veikko Hakulinen syntyi Kurkijoella 4. tammikuuta 1925. Ensimmäiset suksensa talvisodasta evakoksi joutunut Hakulinen sai viiden vuoden iässä, mutta kuntopohjansa hän hankki aluksi onkimismatkoillaan ja pallopelien pelaamisella. Oulussa hän valmistui veistokoulusta ja pääsi ripillekin.

Hakulinen toimi puolustusvoimissa koulutettavana nostomiehenä, asevelvollisena ja lopulta alikersanttina 1945 syksyyn saakka. Päästyään rintamalta Hakulinen aloitti Tampereella ankaran harjoittelun tulostensa parantamiseksi. Suomalainen hiihto oli alamaissa pitkän sota-ajan jälkeen; hiihtäjätähdet olivat kaatuneet sodassa tai menettäneet terveytensä, lisäksi varusteista oli pulaa.

Puijon kisoissa 1946 Hakulinen sijoittui kolmanneksi ja rautatieläisten pohjoismaisissa hiihtokilpailuissa, Norjan Drammenissa, hän oli toinen. Tulokset paria vuotta myöhemmin (1948) olivat pettymys, ja Hakulinen harkitsi kouluttautumista rautatieläiseksi. Uran pelastukseksi koitui Yhtyneiden paperitehtaiden osakeyhtiön sisäoppilaitoksen ja ammattikoulun rehtori Vilho Suihko. Tämä järjesti Hakuliselle töitä auton apumiehenä. Hakulinen teki kuorma-auton kuljettajankin työt ja vielä juoksi yli kymmenen kilometrin työmatkansa. ”Hulluksi apumieheksi” kutsutulle Hakuliselle raadanta oli keino valmistautua hiihtokilpailuja varten.

Talvella 1949 Hakulinen sijoittui seitsemänneksi Suomen mestaruuskisojen pikamatkalla. Oslon Holmenkollenin kolmas sija 1950 teki Hakulisesta hiihtopiireissä tunnetun nimen. Suomen hiihto alkoi elpyä taloudellisen tilanteen parantuessa. Oslon olympialaisiin 1952 Hakulinen pääsi otettuaan selvän voiton karsintakisassa. Raskaassa ja vetisessä ”norjalaiskelissä” hiihdetyssä 50 kilometrin hiihdossa Hakulinen yllätti kaikki ja siirtyi puolessa välissä kilpailua johtoon. Ero vain kasvoi maalia kohti tultaessa ja lopulta rättiväsynyt, mustikkasopan tahrima Hakulinen pysäytti kellot järjestäjien pyöristämään aikaan 3.33.33; Eero Kolehmainen oli toinen ja Suomen hiihtomaine oli pelastettu.

Hakulinen pystyi arvokisoissa tasaisen koviin suorituksiin. Elämänsä kunnossa hän oli kaudella 1953─1954 huolimatta metsäteknikoksi opiskelusta Lammin Evon metsäkoulussa. Falunin kilpailuissa 1954 Hakulinen voitti pikamatkan ja otti hopeaa 30 km:n ja 50 km:n hiihdoista. 50 kilometrin hiihdosta tuli trilleri, kun Hakulinen sai loppusuoralla kiinni Neuvostoliiton Vladimir Kuzinin, mutta matka loppui harmillisesti kesken. Kuzinista tuli myöhemmin Moskovan yliopiston professori.

Hakulinen voitti Cortinan (1956), Squaw Valleyn (1960) olympialaisissa sekä Lahden MM-kilpailuissa (1958) yhteensä yhdeksän arvokisamitalia, joista yhden kultaisen kutakin kilpailua kohden. Muistettavin kultamitaleista oli Squaw Valleyn olympiaviesti, jossa Hakulinen ratkaisi jo 35-vuotiaana voiton hiihtämällä kiinni Norjan ankkurin, pikamatkan olympiavoittajan, Haakon Brusveenin ja päihittämällä tämän loppusuoran kiritaistelussa huolimatta huonommin voidelluista suksistaan.

Hakulinen voitti yhteensä 14 olympia- ja maailmanmestaruusmitalia, joista 10 oli henkilökohtaisia. Suomen mestaruuden hän voitti vasta 1954; samana vuonna tuli maailmanmestaruus Falunin kilpailusta. Holmenkollenilla Hakulinen voitti neljä maailmanmestaruutta ja yhden olympiakullan. Salpausselältä saalis oli maailmanmestaruus. Hakulisesta tuli yksi maailman kaikkien aikojen menestyneimmistä hiihtäjistä; hän oli erinomainen yleishiihtäjä, joka kesti painetta, vaikeita maastoja ja vaihtelevia kelejä. Oslon 50 km kilpailun voitto jäi kuitenkin uran ainoaksi olympiavoitoksi hieman nuoremman, ruotsalaisen Sixten Jernbergin, vietyä kirkkaimmat palkinnot Hakulisen nenän edestä.

Hakulinen voitti 1961 Suomen mestaruuden ikämiessarjassa varsinaisia kilpailijoitakin kovemmalla ajalla. Puolan Zakopanen kisoissa 1962 Hakulinen jäi kuitenkin mitalitta ja Eero Mäntyranta alkoi ottaa hänen paikkaansa uutena suurhiihtäjänä. Hakulinen purki kilpailuviettiään ampumahiihtoon, jossa voitti joukkuekisassa Suomen mestaruuden ja MM-hopeaa. Suunnistuksessa tuli niin ikään SM-hopeaa sekä arvokkaat kakkossijat kovissa suunnistuskisoissa Ruotsin Tiomilassa 1968 ja Jukolan viestissä 1971. Hiihtosuunnistuksessa ja soudussakin (1951) Hakulinen saavutti mitalit. Ikämiessarjoissa Hakulinen voitti vielä useita mestaruuksia kunnes jäi eläkkeelle, ts. kokopäivätoimiseksi urheilijaksi, Yhtyneiden paperitehtaiden palveluksesta 1990. Hakulinen on menestynyt parhaiten 1947─1985 Urheilutoimittajien liiton vuoden urheilijaäänestyksessä.

Hakulinen oli itsenäinen, säntillinen ja omintakeinen harjoittelija, joka hankki kuntonsa pitkillä juoksulenkeillä ja raskaalla työnteolla. Hän hyödynsi ensimmäisenä suksien jäykkyyseroja, voiteluniksejä sekä ns. tyhjennysharjoittelua. Ongelmana Hakulisella olivat verraten matalat veriarvot, joita hän (tietämättään) paikkasi oleskelemalla vuoristo-oloissa. Hakulista on verrattu voitontahdoltaan Paavo Nurmeen. Esimerkkinä Hakulisen voitontahdosta mainitaan SM-hiihtoviesti 1957. Kisassa Hakulinen tulistui järjestäjille jouduttuaan raivaamaan latua lumipyryyn. Hakulista ihailtiin hiihtopiireissä suuresti, hänen lausuntojaan kuunneltiin ja hänen urotekonsa symboloivat maan jälleenrakentamiseen voimansa uhrannutta sukupolvea.


Liiteosio

Veikko Johannes Hakulinen S 4.1.1925 Kurkijoki, K 25.10.2003 Valkeakoski. V Rautatieläinen ja vaunumestari Lauri Hakulinen, äiti Ida Laukkarinen.

Ura. Veistokoulu; Puolustusvoimissa alikersanttina 1944, Rautatieläinen Tampereella 1945─48; metsäteknikko Evon metsäkoulusta 1954, Yhtyneet paperitehtaat Oy:n palveluksessa 1949─90 Jämsänkoskella, Asikkalassa ja Valkeakoskella. Metsätalousinsinööri 1988.

Luottamustoimet: –

Ansiomerkit. Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi; Pro Urheilu –palkinto 2000.

Tuotanto. Haku-Veikko, Suurhiihtäjä Veikko Hakulisen muistelmat, (Lassi Hakulisen kanssa). WSOY, Helsinki 1999.

Urheilusaavutukset. Oslon olympialaisissa 1952 kultamitali 50 km hiihdossa; Falunin MM-kilpailussa 1954 kultamitali 15 km:n hiihdossa ja viestissä, hopeamitali 30 ja 50 km:n hiihdossa; Cortinan olympialaisissa 1956 kultamitali 30 km:n, hopeamitali 50 km:n ja viestihiihdossa; Lahden MM-kilpailuissa 1958 kultamitali 15 kilometrin, hopeamitali 50 kilometrin hiihdossa ja pronssimitali viestihiihdossa; Squaw Valleyn olympialaisissa 1960 kultamitali viestihiihdossa, hopeamitali 50 km:n ja pronssimitali 15 kilometrin hiihdossa; hopeamitali ampumahiihdon maailmanmestaruuskilpailujen joukkuekilpailussa 1963.

Yhteensä olympialaisissa seitsemän mitalia (3-3-1), MM-kilpailuissa seitsemän mitalia (3-3-1).

Suunnistusta menestyksellä veteraanisarjoissa eläkkeellä ollessaan.

Julkiset muotokuvat ja muistomerkit. Hiihtäjäpatsas Valkeakoskella (professori Aimo Tukiaisen veistämä, 1994); muistolaatta Kurkijoella (Venäjän Karjalassa; 2010).

Henkilön mukaan nimetty. Tie Valkeakoskella.

Lähteet. Autio Veli-Matti. Veikko Hakulinen. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1997. [www]. [Julkaistu 28.2.2001]. [Viitattu 9.8.2013]. www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/1783/ ; Lounasheimo Ilmo. ”Vuoden parhaat”. Artikkeli teoksessa Suomen urheilutoimittajat 1986, toimittanut Antti O. Arponen. Urheilutoimittajien Liitto, Helsinki / Etelä-Saimaa, Lappeenranta 1986.

Kirjoittaja(t): Aarni Virtanen

Julkaistu 20.12.2017

Artikkelitekstin pituus: 5196 merkkiä
Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu
Suomen urheiluhistoriallinen seura ry